Sotien jälkeen Suomessa alkoi jälleenrakentamisen aika. Silloin oli tarve rakentaa uusia koteja nopeasti ja edullisesti. Ehkä suomalaisille tunnetuin esimerkki jälleenrakentamiskauden arkkitehtuurista ovat rintamamiestalot. Rintamamiestalot ovat eräänlaista riisuttua funktionalismia edustavia omakotitaloja, joita nousi sekä maaseudulle sekä kaupunkeihin. Ne olivat ns. tyyppitaloja, eli ne noudattivat tiettyä standardia. Rakentajat koko maassa noudattivat siis samoja, vapaasti saatavilla olevia piirustuksia ja työohjeita. Vaikka tyyppitaloja rakennettiinkin useissa eri malleissa, arkikielessä niistä puhutaan rintamamiestaloina. Ne ovatkin helposti tunnistettavia, omaleimaisia ja suomalaisille nykyäänkin erittäin tuttuja rakennuksia. Tyypillinen rintamamiestalo on puolitoistakerroksinen omakotitalo, jonka huoneet sijoittuvat keskellä olevan savupiipun ympärille. Yläkerran viistokattoiset makuuhuoneet mahdollistivat aikakauteen nähden verrattain väljän asumisen suurellekin perheelle. Joskus ullakkohuoneet saatettiin jättää rakentamatta, tai laittaa vuokralle. Pesutiloja ei useinkaan ollut, vaan nykyisten rintamamiestalojen kylpyhuoneet on lisätty taloihin myöhemmin. Peseytyminen tapahtui ulkorakennuksessa.
Rakentamista sotien jälkeen leimasi kiire ja materiaalipula. Yli kymmenes väestöstä oli vailla kotia. Rintamamiestaloja rakennettiin omatoimirakentamisena ja talkootyöllä niistä materiaaleista, mitä sattui olemaan saatavilla. Osa taloista tehtiin perinteisesti hirsirunkoisina, toiset helpommalla ja halvemmalla puurungolla. Tällaista puurunkoista taloaan remontoiva asukas saattaa nykyäänkin löytää yllätyksiä, sillä eristeenä on saatettu käyttää erikoisiakin materiaaleja. Luultavasti seinän välistä löytyy kuitenkin sahanpurua ja ehkä lisäksi sammalta.
Ajan henki kulki maalta kaupunkeihin
Tyyppitalot kertovat myös jotain aikakauden yhteiskunnallisesta murroksesta. Maaseudun elämänmenoon oli perinteisesti kuulunut se, että useat sukupolvet asuivat samaa maatilan pihapiiriä. Rintamamiestalot oli puolestaan suunniteltu yhden ydinperheen asuttaviksi. Kaupunkien kurjistumista pyrittiin välttämään suunnittelemalla asuinalueet viihtyisiksi ns. puutarhakaupungeiksi, jonne oli kaavoitettu puutarha-alueita, ja joissa joka perhellä oli mahdollista pitää kasvimaata. Sotien jälkeisinä vuosina kasvimailla olikin vielä suuri taloudellinen merkitys. Kaupungeissa rintamamiestaloista muodostui suuriakin asuinalueita, joihin siirtoväki asutettiin. Näitä tyyppitaloalueita voidaan pitää nykyisten lähiöiden edeltäjinä. Niistä monet ovat säilyneet ja ne on nykyään suojeltu alkuperäisen, yhtenäisen ilmeen säilyttämiseksi.
Sotien vuoksi kotia tarvitsevien ihmisten asuttaminen oli vilkasta myös maaseudulla. Rintamamiestiloja, pieniä viljelykelpoisia maa-alueita, joista perheen oli mahdollista saada elantonsa, syntyi runsain mitoin sotien jälkeisinä vuosina. Asuttamispolitiikka ei kuitenkaan pystynyt taistelemaan ajan henkeä mukaan, vaan muuttoliike alkoi kulkea sitkeästi maalta kaupunkeihin. Siispä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä rintamamiestiloja jäi paljon tyhjilleen, kun taas rakentaminen kaupungeissa kiihtyi entisestään.
Nykyäänkin kaupungissa sijaitseva rintamamiestalo on arvostettu ja haluttu asunto, jonka remontointiin ollaan valmiita käyttämään aikaa ja vaivaa, kun taas maaseudun hiljaisissa kylissä unohdettuja tyyppitaloja voi piileskellä yhden hiekkatien varrella useita. Maalla tai kaupungissa, rintamamiestalo on perinteikäs suomalaisen suunnittelun helmi, josta useimmilla suomalaisilla on muistoja. Rintamamiestalo on monen lapsuudenkoti, mummola tai kesämökki. Edelleen monet perheet haaveilevat omasta rintamamiestalosta, jonka pihalla kasvaa omenapuita.